Blogin tarinat on kirjoitettu niin kuin Ruska itse olisi kertojana.
7.7.2009 Zara 1 vee
Zara sai tänään täyteen 1 vuoden! Oikein paljon ONNEA Zara Zarkkunen!
7.7.2009 2. kesälomapäivä
Enpä tiennyt aamulla herätessäni, kuinka inhottava homma on edessä tänään.
Lähdin äidin kanssa aamulenkille ja nuuhkin ilmaa haistaakseni kavereita…
Enpä haistanut enkä nähnyt yhtäkään kaveria, vaikka kuinka odottelin.
Siispä tein lenkin äidin kanssa kahdestaan. On se aika tylsää. Zico ja Zara jäivät kotiin nukkumaan. Eipä olisi lenkistä vauhtia puuttunut kun he olisivat olleet mukana.
Lenkin jälkeen tapahtui se mitä pelkäsin. Seuraavassa kuvassa pahin on onneksi jo ohi.
Hitsiläinen, äiti PESI minut! Yritin saada itseni äkkiä kuivaksi eri tavoilla.
Olikohan noista konsteista mitään hyötyä, oloni on edelleen märkä.
Kaikki taisi olla ihan turhaa työtä, huomaatteko mitään eroa tuohon aamuiseen kuvaan verrattuna?
Olisipa mukavaa kun saisin joskus kastella äidin silloin, kun hänellä on turkki päällä 🙂
29.8.2009 Taas hiljaisempia päiviä
Kesä on varmaan ohi, koska Zara lähti emäntänsä kanssa 26.8. Tartoon. Koska iskä vie auton aina viikoksi Eurajoelle, piti Sannan ja Zaran lähteä kotoa taksilla linja-autoasemalle. Äiti epäili, että Zara pelkäisi linja-autoa mutta mitä vielä. Hän oli reippaana tyttönä astellut heti linja-autoon ja mennyt samantien nukkumaan lattialle Sannan levittämän täkin päälle. Hän osaa ottaa matkustamisen aina tosi rennosti.
Zicolla on Valkeakoskella luonnetesti ensi viikon lopulla ja sen takia hän jäi vielä meidän kanssamme.
Saapa nähdä millaista Zaran ja minun yhteiselo on, kun he taas tulevat viimeistään jouluna käymään. Voi olla, että emme tule hänen kanssaan enää juttuun, koska hän hyökkäsi päälleni muutaman kerran ja minä taidan olla aika pitkävihaista tyyppiä, koska murnailin hänelle sen jälkeen aina kun olimme nokikkain. Tällöin meidät piti äkkiä erottaa ja viimeisinä päivinä hänen täällä ollessaan emme olleetkaan nokikkain vapaina. Pari kertaa ehdimme tapella niin kovin, että meidät oli pakko erottaa. Voi voi sentään… oli se kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Hänen kanssaan tuli paljon leikittyä päivittäin. Zicosta saa aika harvoin leikkikaveria, mutta sitten kun hän innostuu leikkimään, on meno melkoista hössötystä.
19.9.2009 Kävin Warmahill’sin kennelissä
Pääsin tänään käymään Cindyn omistajan, Cindyn ja äidin kanssa Warmahill’sin kennelissä. Menimme sinne koiria kuvataksemme. Heti autosta ulos päästyäni piti minun tietysti juosta haukkuen tarhassa olevien koirien luokse. Aika nopeasti minä kuitenkin rauhoituin. Löysin sieltä kaksi aikaisempaa tuttuanikin, ET:n sekä Neelan.
ET on englanninsetteri ja sieltä löytyi kaksi muutakin englanninsetteriä, nimittäin Soma ja Lumo. Punaisia irlanninsettereitä olivat Neela ja Sammy.
Koirista otettiin kuvia tarhan puolella, mutta minut jätettiin ”pentutarhaan”, jotta emme ainakaan rähjäisi toisillemme. Arvatkaapa, pysyinkö siellä? Ehei… minä löysin kuin löysinkin kohdan, josta kuonolla työntämällä sai porttia siirtymään ja näin pääsin minäkin tarhan puolelle. Kyllä nuo ihmiset osaavat olla tyhmiä kun luulivat meidän rähjäävän. Tulimme kaikki todella loistavasti juttuun aivan kuin olisimme aina olleet yhdessä.
Kuvien ottamisen jälkeen menimme käymään sisällä ja hui kauhistus – sieltä löytyi valtava määrä ruusukkeita ja pokaaleita. Tässä kuvassa on yksistään ET:n pokaalit, joista jäi vielä kuvan ulkopuolellekin kolme pokaalia:
On siinä saanut eräitä kertoja käydä näyttelyreissuilla!
Talon seinät olivat muutenkin täynnä ruusukkeita ja pokaaleita täynnä olevia hyllyjä, niitä oli kuulkaa valtavasti!
Tässä vielä kuva talon tytöistä, neljä koiraa ja silti kuvassa on vain yksi pää.
Se oli kiva paikka, sinne voisin mennä toistekin!
Illemmalla menin vielä Cindyn omistajan, Cindyn ja äidin kanssa metsään ja siellä meitä vastaan tuli Elliot ja Onni. Elliot on puhdas seropi ja Onni kääpiöpinseri. Valitettavasti äiti ei saanut heistä kunnollista kuvaa.
Jatkaessamme matkaa eteenpäin, näpsi äiti vielä minusta tämän kuvan:
…ja Cindystä tämän:
25.9.2009 Uusia koiratuttavuuksia
Tänä iltana oli metsässä tosi mielenkiintoinen lenkki. Lähdin sinne Cindyn omistajan, Cindyn ja äidin kanssa. Olimme juoksennelleet Cindyn kanssa aika kauan, kun meitä vastaan tuli ISO leonberginkoira Zorro ja pieni 12-viikkoinen leonberginkoirapentu Herkules.
Cindyä ei juokseminen huvittanut, mutta minä ja Zorro juoksimme senkin edestä. Herkuleskin innostui aina välillä juoksemaan, mutta koska hän on vielä niin ”pieni”, hän ei kauaa jaksanut juosta.
Jonkun ajan kuluttua tuli paikalle vielä australianpaimenkoira ”Metku”, jonka luokse juoksin haukkuen. Olimme kuitenkin ihan kavereita. Hetken päästä paikalle tuli myös yksi podengo, jonka nimeä en nyt muista. Hänen kanssaan olemme jo aikaisemmin joskus irvistelleet ja sen vuoksi äiti otti minut kiinni (täytyy myöntää, että taas minun piti vähän irvistellä ja murnailla). Tässä vaiheessa lähdimmekin jo takaisin kotiin, koska ilta alkoi nopeasti hämärtyä.
9.10.2009 Zico ja Zara käymässä taas
Zico ja Zara tulivat viikonloppukylään, koska Sannalla on lauantaina ystävän valmistujaiset. Samalla näimme heidän ”uuden” autonsa, VW Touranin. Siinä Zicon ja Zaran kelpaa ajella, oli siinä sen verran takana tilaa.
Viimeksi kun he lähtivät, olin Zaran kanssa riidoissa ja murnailin aina heti kun näin hänet. Kun he tulivat, oli Sanna laittanut koirat alapihalla olevaan tarhaani ja sen jälkeen haki minutkin siihen. Onneksi meistä kumpikaan ei enää muistanut riitojamme ja minä jopa alistuin Zaralle. Näin voimme taas nauttia yhteisistä leikeistä. Toivottavasti olemme kavereita tästä lähtien aina!
Huomenna äiti lähtee työkavereidensa kanssa Tallinnaan ja minä jään iskän, Sannan, Zicon ja Zaran kanssa kotiin. Jää nähtäväksi, huomaanko äidin poissaoloa. Tämä on ensimmäinen viikonloppu kun olen ilman äitiä! Kai se hyvin menee – olenhan sentään jo iso tyttö!
18.10.2009 Tuota noin...
Mistähän sitä oikein aloittaisi?
Äiti osti minulle eilen huomioliivin nähdäkseen, missä juoksentelen metsässä. Hän puki sen aamulla päälleni ennen ulos lähtöä.
Lähdin aamulenkille Cindyn Liisa -emännän, Cindyn ja äidin kanssa. Ensin näimme sheltti Bean ja rottweiler Anun, joiden kanssa leikimme hetken. Äiti otti tässä vaiheessa kuvia, joten hän otti huomioliivin pois päältäni.
Olemme Cindyn kanssa jo muutamina kertoina juosseet pois omistajiemme näköpiiristä moottoritien lähellä (hei – älkää huolestuko – metsän ja moottoritien välissä on aita ja siinä kohdassa moottoritie kulkee kallioleikkauksessa jossain paljon alempana). Äiti on jo aikaisemmin uhannut ottaa minut hihnaan siinä kohdassa, mutta eipä ottanut vielä tänäänkään. Lähdimme Cindyn kanssa taas tapamme mukaan juoksemaan. Jossain vaiheessa äiti kuitenkin hermostui kun meitä ei näkynyt ja huusi luokseen. Jonkun ajan kuluttua Cindy tulikin, mutta minua ei kuulunut ei näkynyt, ei sitten missään. Höh, enhän minä kadoksissa ollut, tiesin koko ajan missä olen.
Äiti hermostui jo tosissaan, huusi kurkkunsa käheäksi, taputti käsiään, pyysi Liisaa puhaltamaan koirapilliinsä ja soitti iskälle, että menee autolla Kuruntielle katsomaan, näkyykö minua siellä. Lopulta äiti lähti hakemaan minua moottoritieltä päin ja pyysi Liisaa odottamaan polulla, mikäli sattuisin tulemaan. Äiti ei ihan ehtinyt moottoritielle kun Liisa soitti ja ilmoitti, että olen heidän kanssaan, mutta olen ihan paniikissa, kun äitiä ei näy missään. Minäkö muka paniikissa – pois se minusta! Kun näin äidin menin muuten vain hänen luokseen, en suinkaan sen vuoksi, että minulla olisi hätä ollut.
No, Liisa ja äiti päättelivät, että otan tuosta nyt opikseni enkä enää häviä mihinkään. Arvatkaapa vain, toistuiko häviämistemppu saman lenkin aikana vielä pari kertaa? Minkäs minä sille voin, että metsä on täynnään toinen toistaan ihanampia tuoksuja.
Tämä kuva on otettu kotipihalla, kun ensimmäinen karkureissuni oli onnellisesti takana päin. Reissussa rähjääntyy!
25.10.2009 Yöpyminen Patalahdella
Koska olen aina ollut huonovointinen autossa, äiti ja iskä päättivät lähteä Lappalaiskoirat ry:n syysnäyttelyyn jo edellisenä päivänä ja yöpyä Patalahdella Himoksen rivitalossa. Ajattelivat, etten näin menetellen olisi aivan räätynyt kehään mennessäni.
Kun pääsimme rivitaloasuntoon sisälle, pääsin minä jotenkin livahtamaan ovesta ulos enkä ottanut kuuleviin korviinikaan äidin huutoa takaisin. Onneksi en sentään mennyt tielle päin vaan suunnistin järven rantaan. Siellä minä nuuskin maastoa ja annoin ottaa itseni ihan kiltisti kiinni. Tämän jälkeen lähdinkin äidin kanssa tutkimaan lähialueita. Äiti otti minusta muutaman kuvan järven rannalla ja pelkäsi koko ajan minun livahtavan karkuun.
Illemmalla pääsin vielä iskän ja äidin kanssa pidemmälle lenkille lähimetsään. Kiipesimme ensin korkean mäen päälle, josta äiti nappasi hämärässä tämän kiilusilmäkuvan:
Illalla nukkumaan mennessämme en oikein ymmärtänyt, miksi minun pitää nukkua sisällä enkä pääse ulos nukkumaan! Peräti merkillistä! Herätin äitiä monta kertaa yöllä selittäen, että haluan mennä pihalle nukkumaan. Minua ei sinne kuitenkaan päästetty, käskettiin vain nukkumaan. Höh.
26.10.2009 Taas pesulla
Olin tänään metsässä juoksemassa Cindyn kanssa ja kun siltä reissulta palasin kotiin, olin aika likainen. Äiti päätti pestä minut. Minä en sitä hommaa diggaa lainkaan, mutta toisaalta olen silti kiltisti paikallani pesun ajan.
Eilisessä näyttelyssä oli tuomarina Pirjo Hjelm, joka haukkui minua lyhytrunkoiseksi. Alla olevasta kuvasta huomaa hyvin, ettei se pidä alkuunkaan paikkaansa.
Karvani taisivat hämätä hänet.
Kostin pesun äidille kuivattelemalla itseäni hänen sängyssään ja sen jälkeen hoidin kaikki lattiamatot kosteiksi. Kelpasi äidinkin sen jälkeen tassutella märillä lattioilla. Pyyhkeellä kuivattu lapinkoira ei ole suinkaan kuiva koira. Sain kuivatuksen jälkeen ravistettua itsestäni aikamoisen määrän vettä. Varmuuden vuoksi kävin ravistelemassa itseäni vielä olohuoneen ikkunan ääressäkin. Kas, siinäpä äidillä on taas hommaa pieneksi aikaa!
12.11.2009 Pahuksen keppi minkäs teit!
Olin tänään tarhassa kun äiti oli töissä. Kun hän tuli kotiin ja päästi minut sisälle sain todellisen hullupuhdin – juoksin hulluna ympäri taloa ja sen jälkeen Sannan sänkyyn, jossa kävelin takamus ylhäällä ja pää sängynpeiton päällä. Kääntelin päätäni puolelta toiselle ja pienen ajan päästä hyppäsin takaisin lattialle ja yritin kovin kaivaa jotakin pois suustani. Äiti tajusi lopulta, että minulla ei ole kaikki asiat hyvin. Hän kutsui minut luokseen, avasi suuni ja huomasi heti, että hampaani ovat verestä punaiset ja minulla on tikku kitalaessa hampaiden väliin kiilautuneena. Vaikka hän kuinka veti siitä, se ei meinannut irrota. Lopulta onneksi se irtosi ja pääsin siitä pahuksesta eroon.
Tämän jälkeen nuolin pitkään verisiä tassujani puhtaaksi, koska olin yrittänyt itse sitä irrottaa siinä kuitenkaan onnistumatta.
En muuten oppinut mitään… iltalenkillä yritin taas syödä keppejä. Siinähän äidillä on ihmettelemistä, miten minut saa lopettamaan tuon keppien pureskelun ja syömisen!
Tässä tuo kiusaa tehnyt tikku:
31.12.2009 Ilotulitus
Taas on se aika vuodesta, kun minun pitää pelätä noita pahuksen ilotulitteita. En voi sille mitään, että minulla on todella häijy olo pauketta kuullessani. Meillä alkoi nurkissa pauke jo 17.00 jälkeen, joten tätä levotonta oloa riittää pitkäksi aikaa. Menen levottomana paikasta toiseen, välillä olen isin vieressä ja välillä kiipeän äidin syliin. Joka hetki yritän kuitenkin pysytellä heidän lähellään.
Äiti teki ulkona pienen lenkin ja olisin halunnut mukaan paukkeesta välittämättä. Olisi minulle varmasti ulkona tullut vielä häijympi olo, joten ehkä se on vain hyväkin, ettei hän ottanut minua mukaan.
Kaikesta huolimatta
OIKEIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA JUURI SINULLE!
Seuraavaan blogiin, vuosi 2010 tai takaisin ylös