Blogin tarinat on kirjoitettu niin kuin Ruska itse olisi kertojana.
Blogin sisältö:
09.01.2010 Mihin kaikki hävinneet?
24.02.2010 Talviliikuntaa
21.03.2010 Repolainen
11.04.2010 Latokartanonkoskella
20.05.2010 Taas kuvattavana
06.06.2010 Mielenkiintoinen aamu
05.07.2010 Äidin kesäloma alkoi hyvin
06.07.2010 Eläinlääkärillä
19.10.2010 Ylläri äidille
25.12.2010 3. jouluni
9.1.2010 Mihin kaikki hävinneet?
Tänään oli aivan merkillinen päivä. Koskaan aiemmin ei ole käynyt niin, että en ole nähnyt muita koiria tai ihmisiä lenkeillä käydessäni. Mihin kaikki olivat mahtaneet mennä?
No, koska aamulla oli valoisampaa, otti äiti tietysti kameran mukaansa ja jouduin aina välillä kuvattavaksi. Välillä äiti yritti mennä minua piiloonkin, mutta helpostihan minä hänet löysin.
Äiti nosti minut suuren kiven päälle ottaakseen minusta kuvan. Olin siellä hetken hänen mielikseen, mutta ennen kuin äiti ehti kiven lähelle, minä tyttö hyppäsin sieltä alas. Onneksi en kuitenkaan loukannut itseäni.
Olisi tainnut olla vähän erilainen lenkki, kun olisimme nähneet koirakavereita!
24.2.2010 Talviliikuntaa
Meille on kerrankin tullut kunnon talvi myös tänne etelään ja olenkin ottanut siitä kaiken ilon irti. Kulkeminen ei tosin ole yhtä näppärää kuin kesäkelillä, mutta sehän ei minua haittaa.
Äidillä on tällä viikolla talviloma, joka tosin menee pitkälti keittiöremontin kanssa. Ei, ei… älkää vain luulko, että äiti osaisi tehdä itse remonttia, ei sinne päinkään. Kunhan tekee kaikenlaisia pikkuhommia. Koko keittiöremontti lähti liikkeelle keittiön 2½ -vuotta vanhasta hanasta, josta oli hanan sisältä mennyt yksi kupariputki poikki ja näin vesi pääsi valumaan keittiön lattialle. Onneksi vesivahinkoon riitti viikon kuivatus. Uudet keittiökalusteet tulevat vasta viiden viikon päästä, joten asumme aikamoisessa sekamelskassa kun kaikki huoneet ovat täynnä keittiötavaraa tai -koneita.
Tänään oli kuitenkin niin kaunis aurinkoinen päivä, ettei äiti voinut vastustaa kiusausta lähteä kuvaamaan minua. Tässä tämän päivän satoa:
Ilmeestäni näkee, että olen valmistautumassa loikkaan.
Bojoing… ensimmäinen loikka
…ja hallittu laskeutuminen,
toinen bojoing…
eikä niin hallittu laskeutuminen.
Tämän näköiseksi siitä sitten tuli!
21.3.2010 Repolainen
Menin äidin kanssa tänään aamulenkille. Jonkun matkaa kuljettuamme, vainusin vieraan hajun. Terästäydyin heti ja tuijotin metsään. Hetken päästä näinkin oudon otuksen, jonka luokse minun olisi pakko päästä. Harmi vain, että olin juoksun takia hihnassa enkä siis päässyt otuksen perään. Tässä vaiheessa äiti oli vielä autuaan tietämätön, mitä olen vainunnut. Komensi vain minua, etten saa vetää. Tämä käsky kyllä kaikui kuuroille korville!
Hetken päästä äitikin näki, kun kettu repolainen juoksi polun poikki hieman etäämmällä. Tähän asti olemme nähneet pelkästään ketun jälkiä, nyt siis näimme olleemme oikeassa ketun majailemisesta metsässämme.
Koiria tai ihmisiä ei sitten näkynytkään koko lenkkimme aikana. Ainoastaan yhden oravan bongasin juuri ennen kotiin menoamme. Aika hiljainen aamulenkki sunnuntaiaamun lenkiksi!
11.4.2010 Latokartanonkoskella
Kävin viime keväänä ensimmäistä kertaa Latokartanonkoskella Salon Perniössä. Tänä vuonna vettä oli huomattavasti enemmän kuin viime vuonna. Veden pauhu oli melkoinen, mutta sitähän minä en pelännyt yhtään. Koska en enää nykyisin pidä tuosta uimisestakaan, äiti voi rauhassa päästää minut hihnasta aina kuvausten ajaksi. Ei siis ollut pelkoakaan, että olisin ängennyt kuohuihin. Vaikka monin paikoin oli jo aivan lumetonta, löytyi sieltä vielä lunta ja jäätäkin. Polulla pitikin kävellä varoen, ettei liukastunut. Siltojen ylityksetkin menivät minulta kuin vanhalta tekijältä konsanaan, en pelännyt lainkaan. Äiti taisi pelätäkin enemmän puolestani kuin minä itse. Minä tyttö menin rohkeasti kävelemään aivan sillan reunaan, vaikka olisin mahtunut putoamaan kaiteen alta.
Tässä pari kuvaa retkeltämme:
20.5.2010 Taas kuvattavana
Äiti halusi minusta hienoja kuvia, mutta koska en oikein pidä kuvattavana olemisesta, päätin tehdä kaikkeni, että hän lopettaisi mokomat kuvaamiset. Tässä pari otosta, joiden jälkeen nousin äidin kielloista huolimatta ylös ja lähdin kävelemään tieheni.
Tässä kuvassa laitoin kuononi niin vinoon kuin sen suinkin sain…
…ja tässä näytän, miten väsyttävää touhua kuvaaminen voi olla.
6.6.2010 Mielenkiintoinen aamu
Zico on meillä hoidossa koko kesän ja lähdimme kaikki, iskä, äiti, Zico ja minä sunnuntaiaamun lenkille metsään. Heti kun pääsimme pururadalta pois, meidät päästettiin juoksentelemaan. Zico tuli hiljalleen iskän ja äidin kanssa, mutta minä tyttö lähdin juoksentelemaan, koska metsä oli täynnä mitä ihanampia tuoksuja.
Kallion päältä löysin kolme kaveriani, irlanninsetteri Cindyn ja skotlanninterrierit Lulun ja Peppin. Toki heidän omistajansa olivat myös siellä. Iskä ja äiti jäivät keskustelemaan ja kaikki muut koirat jäivät siihen heidän ympärilleen. Minä lähdin yksin taas juoksentelemaan. Yleensä tulen kutsusta heti luokse, mutta nyt kaikuivat kutsut kuuroille korville. Minä vain juoksin, juoksin ja juoksin sekä haistelin ihania tuoksuja.
Äiti kertoi muille, että koska minulla on kohta näyttely, ei minua voi pestä, koska silloin turkistani tulee aivan liian pehmeä. Hän oli juuri lopettanut tämän lauseensa kun minä pelmahdin Cindyn omistajan viereen, joka sitten huusikin minulle: ”Hyi Ruska, sinä haiset, missä olet kieriskellyt?” Arvatkaapa, olinko löytänyt ihanan raadon. Siinä oli aivan pakko kieriskellä ja saada tuo ihana tuoksu myös turkkiini. Tästä äiti oli kyllä eri mieltä, otti minut hihnaan ja lähti samantien kotiin pesuhommiin.
Siitä pesusta minä en sitten niin kauheasti pitänytkään. Taisi olla aika kova hinta hetken juoksenteluista.
5.7.2010 Äidin kesäloma alkoi hyvin
Äidin loma alkoi 5.7.2010. Menimme 4. – 5.7. välisenä yönä nukkumaan puolenyön paikkeilla. Herätin äidin noin klo 1.00 ja pyysin päästä tarhaan. Ensin äiti ei aikonut minua päästääkään, mutta kun en antanut periksi, nousi ylös.
Terassillamme on lasitus ja heti kun äiti oli aukaissut sen, juoksin aidan viereen katsoakseni, olisiko illalla kallion päällä ollut kissa vielä siellä.
MITÄ!!! Kissa mokoma oli tarhassani!
Arvatkaapa vain mikä meno siitä syntyi. Lähdin tietysti ajamaan sitä haukkuen takaa ja menimme peräkkäin kuin väkkärät tarhani kulmasta kulmaan. Äiti yritti huutaa minulle, mutta kuuroille korville huusi, en kuullut mitään. Vauhtia ei todellakaan puuttunut.
Lopulta kissa kiipesi talon seinää kulman kohdalta ylös ja jäi siihen sähisemään. Ei lähtenyt mihinkään vaikka äitikin oli jo ulkona siinä vaiheessa. Hetken mietittyään jotain kättä pitempää, äiti otti hiekkaa maasta ja heitti sitä kissaa kohti. Tällöin se onneksi hyppäsikin tarhan ulkopuolelle.
Luulette varmaan, että koko homma oli siinä! Ehei, ei tietenkään. Kyllähän minä aina jotain jännää keksin. Olin aivan täpinöissäni edelleen ja meninkin yhteen tarhani kulmaan, josta löysin aidasta pienen kolon ja olinkin samantien tarhan ulkopuolella. Lähdin siis uudelleen juoksemaan ja hakemaan kissaa. En mennyt kauas vaan tulin kuuliaisena koirana takaisin tarhaani äidin huutaessa. Korvani olivat siis löytyneet. Samalla äidille tuli lisähommaa korjata tuo aita. 🙂
Tällä tavalla sain hereille koko naapuruston. Hyvä minä.
Siitä pääsenkin sitten toiseen asiaan eli huomenna on mentävä eläinlääkärille, koska toinen korvani on tosi punainen ja roikotan sitä alaspäin ja ravistelen päätäni. Minulla on luultavasti elämäni ensimmäinen korvatulehdus. Miten mahtaa käydä Karjaan näyttelyn 11.7.? Karvanlähtöni puolesta olisin vielä voinut sinne osallistua, mutta mikäli lääkäri määrää minulle korvalääkettä, on minun pysyttävä poissa tästä näyttelystä. Äiti ajatteli kuitenkin katsoa, josko se paranisi ilman lääkettä. Voihan olla, että joku ötökkä on siihen pistänyt.
Äiti oli minulle hieman närkästynyt tuosta yöepisodista kissan kanssa ja valitteli, ettei saa enää unta. No, valvokoon minun puolestani, minä tyttö ainakin menen nyt vetelemään sikeitä.
Seuraavana päivänä selvisi, että lähistöllä on öisin kulkenut ilves pentunsa kanssa. Äiti kuuli siitä eräältä mieheltä, jolle kertoi, että tarhassani oli yöllä ollut iso kissa, joka oli ihan ilveksen näköinen, mutta ei sentään ihan niin suuri. Se ei siis ollutkaan kissa vaan ilves. Hui, nyt pelottaa. Onneksi emo pysyi poissa tarhan puolelta.
6.7.2010 Eläinlääkärillä
Menin äidin kanssa eläinlääkärille korvassani olevan punoituksen takia. Olin edellisenä yönä ajanut tarhassani kissaa (joka myöhemmin paljastui ilvekseksi) takaa ja erään kerran kun sain sen ahdistettua nurkkaan, vinkaisin. Äiti tutki minut päästä varpaisiin mutta ei löytänyt mitään, ei edes tassuistani, joita nuolin ahkerasti. Jotain seurauksia tuosta kissaepisodista kuitenkin tuli!
Menin tapani mukaan reippaana tyttönä eläinlääkärin vastaanotolle ja istuimme äidin kanssa odottamaan vuoroamme. Pienen aikaa istuttuamme tuli edellinen asiakas odotustilaan kantaen kopassa KISSAAAAAA!!!!
Hui kamalaa! Arvatkaapa reaktioni!
Peruutin niin pitkälle kuin suinkin pääsin ja tärisin valtavasti. Pitää tunnustaa, että minä pelkäsin sitä kissaa.
Äidin mielestä tämä on hieno reaktio, jospa en olekaan enää yhtä kova tyttö niitä haukkumaan ja ajamaan. Nyt tiedän, että kissa on tosi kova vastus.
19.10.2010 Ylläri äidille
Eipä ole tullut kirjoiteltua blogiin pitkään aikaan. Minun pitänee nyt kertoa viimeisin tempaukseni.
Herätin äidin aikaisin tiistaiaamuna klo 4.05. Halusin mennä ulos ja kyllähän äiti nousikin sängystään päästääkseen minut pisulle. Myös Zico tuli samalla asioilleen. Zico oli hetkessä valmis ja meni jo takaisin nukkumaan, mutta minä tyttö jäin kaivamaan jotain pienen tammen juurelta. Lopulta äiti komensi minut sisälle ja otin sieltä nopeasti aarteen suuhuni ja lähdin sen kanssa sisälle. Kun olin tulossa terassille, äiti ihmetteli, mitä kummaa minulla on suussani. Hän antoi heti irti -käskyn ja tottelevaisena tyttönä pudotin suuren aarteeni terassin lattialle. Tässä vaiheessa äiti meni laittamaan terassille valot, jotta näkee, mitä minä oikein kanniskelen. Eipä ollut äiti samaa mieltä aarteestani vaan huusi: ”Yök, mistä sinä näitä kuolleita lintuja kanniskelet?”
Isi oli juuri viikko takaperin löytänyt yhden kuolleen linnun rapuiltamme ja vienyt sen roskiin. Tässä oli nyt toinen. Enpä taida heille kertoakaan, mistä näitä ilmestyy, pidän sen omana salaisuutenani. Luultavasti linnut ovat naakkoja, äiti ei niitä sen tarkemmin alkanut tutkia. Hän on miettinyt, mahtavatko linnut lentää terassin lasitusta päin ja näitä kuolleita lintuja minä sitten kätken ympäri tarhaani. Toinen vaihtoehto on tietysti se kissa, joka tarhassa käy aika usein.
Äiti haki muovipussin, johon hän linnun kovan huudon saattelemana laittoi ja heitti sen tarhan ulkopuolelle, josta sen sitten aamulla siirsi roskasäiliöön.
Kun äiti pääsi takaisin sänkyynsä, hyppäsin minäkin sinne hyvittääkseni äidille hänen ”kauhukokemuksensa”. No, hän ei selvästikään halunnut minua nuolemaan naamaansa vaan ajoi lattialle nukkumaan. Eipä hän taida ymmärtää mitään hyvän päälle!
25.12.2010 3. jouluni
Kylläpä aika kuluu nopeasti. Vietin jo kolmatta jouluani ja nyt pääsin jo hieman jyvälle siitä, mitä joulu on.
Meillä viettivät jouluaan äidin ja isin lisäksi Sanna rhodesiankoiriensa Zicon ja Zaran kanssa, äitini veli Jukka ja äitini sisar Kaija kaverinsa Pertun kanssa. Mikko avonsa Sannan kanssa sairastuivat mahatautiin 23. – 24.12. välisenä yönä eivätkä paljon piitanneet joulun vietosta.
Joulu on ensin aikamoista hössötystä noiden lahjojen kanssa. Ensin äiti ja isi kävivät kaupoissa ja sen jälkeen tulivat salaperäisten kassien kanssa kotiin ja äiti meni keittiöön paketoimaan niitä, josta hän siirsi ne työhuoneeseensa. Sen jälkeen meillä koirilla ei ollut sinne asiaa.
Myös ruuan ja siivouksen suhteen oli ennen joulua aikamoista hössötystä.
Jouluaattona paketit sitten siirrettiin sisälle tuodun ja koristellun kuusen alle, josta me niitä Zicon ja Zaran kanssa yritimme vaivihkaa pihistellä. No – en tietenkään minä – vaan Zico ja Zara.
Illalla ihmiset söivät kaikenlaista herkkua, mutta meille koirille ei jouluruokaa tipahdellut. Me saimme vain tavanomaista murkinaa, koska heidän ruokansa on kuulemma koirille liian suolaista. Saimme me silti jokainen pienen palan kinkkua.
Heti ruokailun jälkeen olivat Zico ja Zara sitä mieltä, että nyt olisi aika jakaa lahjat ja aika pian ne sitten jaettiinkin. Vaikka olen kova nakertelemaan kaikkea, en ole aikaisempina jouluina osannut avata paketteja vaan Zicon on pitänyt ne minulle availla. Nyt olen jo niin iso tyttö, että lahjojen availukin onnistui minulta hienosti. Saimme kaikki leluja, herkkuja ja ison puruluun. Jokaisen mielestä tuo puruluu oli paras lahja ja niitä sitten pistelimmekin poskeemme pitkän aikaa.
Laitan tähän muutaman kuvan joululahjojeni avaamisesta.
Tuossa viimeisessä kuvassa olin vakaasti päättänyt, että ennen paketin avaamista on koriste ensin poistettava. Kuvasta näkee hyvin, kuinka varovaisesti työskentelin, etten rikkoisi sitä.
Seuraavaan blogiin, vuodet 2011-2012