Metsässä

6.12.2008

Äidin murtuneesta varpaasta johtuen pääsin hänen kanssaan metsään vasta tänään. Ei hän vieläkään pysty juoksemaan kanssani, mutta kävelee kuitenkin hiljakseen eteenpäin.

Kun olimme lähdössä kotoa, äiti avasi ulko-oven, astuin ulos ovesta ja hämmästykseni oli suuri. Minä vain seisoin ja tuijotin, miksi joku on laittanut kankaanpalan liehumaan tolpan nokkaan. Sitä pitkään tuijotettuani, äiti selitti, että tänään on itsenäisyyspäivä ja silloin kuuluu liputtaa. Merkillisiä tapoja noilla ihmisillä. Eipä tulisi minulla tuollainen mieleenkään.

Lähdimme metsään opettelemaan yhdessä kulkemista siten, että äiti saa olla vapaana enkä pidä häntä hihnassa. Hyvin tuntui vapaana olo sujuvan. Seurasin äitiä hienosti, ettei hän vain pääse karkaamaan.

Olen aika tarkka tyttö ja huomaan nopeasti, mikäli joku tulee vastaan. Tällä kertaa sieltä tuli vuoden ikäinen shelttinarttu Netta. Pelkäsimme aluksi toisiamme mutta sen jälkeen kun pääsimme nuuskimaan toisiamme, olimme kavereita ja sitten me vain juoksimme, juoksimme ja juoksimme. Netta haukkui koko ajan kimakalla äänellä mutta minä vain juoksin, menin nurin, nousin ylös ja taas juoksin ja juoksin. Ihanaa. Kiva kaveri. Toivottavasti näemme toistekin.

Kun erosimme, äiti sanoi Netan omistajalle, että nyt hänellä onkin hyvä tilaisuus katsoa, kenen mukaan minä lähden. Menin aluksi Netan perään, mutta kun äiti huusi ”tänne”, käännyin heti ja juoksin äidin luo. Sain palkaksi makupalan, njam.

Pienen matkaa käveltyämme ilmoitin taas äidille, että sieltä on joku tulossa vastaan ja olihan sieltä; kaksi appenzellinpaimenkoiraa, HUIII. Pelkäsin heitä hirveästi, mutta kun heidät päästettiin vapaaksi ja he tulivat nuuskimaan minua, annoin heidän rauhassa nuuskia. En kuitenkaan jaksanut enää leikkiä heidän kanssaan ja kun äiti oli taas saanut pienen aikaa höpöttää koirien emännän kanssa, lähdimme kotiin. Sain olla sylissä aika pitkään, mutta enhän minä mikään sylikoira ole, joten halusin mennä itse juoksentelemaan.
Jonkun ajan kuluttua tuli juoksija takaamme. Lähdin reippaasti häntä kohti ja sain rapsutuksia. Hän tiedusteli äidiltä kuinka vanha olen ja saatuaan vastaukseksi, että olen 12 viikkoa, hän jatkoi matkaansa. Lähdin hänen peräänsä, mutta sitten kun äiti huusi ”Tänne”, käännyin äkkiä, juoksin äidin luo ja istuin hänen eteensä. Tähän juoksija tokaisi ”Ai, että 12-viikkoinen, oho”. Taisi ihmetellä kun olin niin tottelevainen. Kyllä minä tuollaisen osaan, kunhan vain haluan. Kotipihalla tänne-käsky kaikuukin sitten kuuroille korville, en viitsi siellä ainakaan vielä totella.

Metsässä oli tosi kivaa, haluan sinne pian uudestaan. Valitettavasti äiti löi kipeän varpaansa tänä iltana uudestaan, joten en tiedä, voiko hän lähteä metsään kanssani huomenna. Toivottavasti pääsee, on se niin nasta paikka.

Seuraavaan juttuun