Olen aina rakastanut keppien noutamista. Kerran äiti heitti minulle kepin, joka lensi suuren kiven juureen. Sitä sieltä noutaessani, löin kuonovärkkini kiveen ja samalla kulmahampaan viereinen etuhammas meni poikki. Menimme seuraavana päivänä lääkärille, joka sanoi, että koko hammas kannattaisi poistaa. Minut siis nukutettiin samantien ja lääkärisetä vetäisi pipin hampaan pois. Äidille kerrottiin, että koska olen jo valmiiksi unten mailla, kannattaisi samalla laittaa tatuointi korvaan. Näin siis tehtiin ja sain numeron korvaani. Sen jälkeen korvaan laitettiin päälle vihreä vahakerros.
Olin koko sen illan aivan tokkurainen, mutta seuraava päivä oli jo paljon parempi. Lähdin heti aamulla äidin kanssa lenkille. Samanaikaisesti lenkillä oli eräs mies, jonka aina välillä ohitimme ja hän vuorostaan ohitti meidät aina kun jäin toisten koirien kirjeitä lukemaan polun varteen. Olimme ohitelleet toisiamme aika monta kertaa, kun tämä mies kysyi äidiltä: ”Anteeksi nyt, mutta onko tuon koiran korva vihreä?” Saatuaan äidiltä myönteisen vastauksen, hän jatkoi: ”Huh… minä jo aloin epäillä itseäni, meillä oli eilen pikkujoulut.”
Rassu luuli olevansa varmaan edelleenkin aikamoisessa laitamyötäisessä ja kuka häntä olisi uskonutkaan, jos hän olisi kotiin mentyään sanonut nähneensä vihreäkorvaisen koiran.
Vihreä vahakerros rapisi omia aikojaan pois ja tunsin itseni jälleen normaaliksi.
Alla olevassa kuvassa olen juuri tullut lääkäriltä kotiin ja oloni on hirveä.
Seuraavaan juttuun, Tuhotyöt