Keittiön pöytä on esittänyt merkittävää osaa elämässäni. Vaikka olenkin tehnyt paljon tuhoa päivisin yksin ollessani, on minulla jäänyt paljon aikaa myös muuhun toimintaan. Yksi tällainen tapa oli päivien viettäminen keittiön pöydällä. Koska olin nuorena kissamaisen notkea, ei keittiön pöydälle pääsyssä ollut lainkaan vaikeuksia. Kävelin vain pöydän vierelle ja hyppäys ja olin pöydällä. En tarvinnut sinne pääsemiseksi edes vauhtia.
Kun muut lähtivät kouluun ja töihin, minä yleensä menin vartiopaikalleni pöydän päälle. Sieltä oli hyvä katsella, ettei kutsumattomia vieraita ilmesty pihapiiriin. Naapuri oli päivisin kotona ja kertoi äidille, että vietän ikkunan ääressä pitkät tovit joko istuen tai nukkuen, välillä myös haukkuen. Yleensä kotiväkeni osasi jo pihaan ajaessaan katsoa heti keittiön ikkunaan toiseen kerrokseen, josta minä tietysti katselin heitä alaspäin. Siinä vaiheessa kun he olivat tulossa sisälle enkä enää voinut nähdä heitä ikkunasta, hyppäsin alas pöydältä ja menin vastaanottamaan heitä kotiin.
”Veljeni” oli nuorena aika ilkikurinen. Hän tiesi, että olin aina valmis oravajahtiin. Kerran olimme ruokailemassa kun hän katsoi ikkunasta ulos ja sanoi ”Orava”. Tietäähän sen – minä tyttö hyppäsin samantien keskelle ruokapöytää katsoakseni näkyykö oravia. Ei muuten näkynyt. Mutta ei onnistunut veljeni temppukaan, en astunut yhdenkään astian päälle pöydälle hypätessäni.
Valitettavasti pöydälle hyppääminen ei minulta enää onnistu. Kaikesta sitä vanhana joutuukin luopumaan.
Seuraavaan juttuun, Narupallo