Kun katsoo nykyistä kulkemistani, ei uskoisi mikä hyppykone olen ollut nuoruudessani. Minulle on rakennettu tarha, johon pääsen suoraan terassin ovesta. Aita on rakennettu 120 cm korkeasta lammasverkkoaidasta. Äiti tietysti ajatteli, että se pitää minut hyvin tarhassa. Voitte varmaan arvata, että hän oli väärässä. Pysyin siellä aina silloin kun halusin siellä olla, mutta jos muu perheeni oli esimerkiksi naapurissa, niin totta kai minunkin piti sinne päästä. Yleensä menin yli portin kohdalta, jossa oli sopivasti välipuu. Otin vauhtia, asetin takajalkani tälle välipuulle ja sitten vain kiipesin yli aidan ja hyppäsin alas. Helppoa kuin mikä. Kokeilkaa vaikka. Tämän jälkeen portin kohdalle laitettiin korotus, jolloin siitä tuli 170 cm korkea.
Kerran perheeni meni juhlimaan naapureille, jotka olivat muuttamassa pois. Jättivät mokomat minut tarhaan aivan yksin. Annoin heidän juhlia siellä ilman minua noin puolen tunnin ajan ja sitten vain päätin lähteä mukaan. Ei haitannut, vaikka porttia oli korotettukin. Kukaan ei ollut näkemässä, miten minä siitä yli tulin, enkä sitä taida kertoakaan. Olisittepa nähneet juhlijoiden naamat, kun minä ykskaks ilmestyin mukaan juhlimaan. Kannatti mennä, koska sain olla siellä koko loppuillan.
Myönnän kyllä, ettei taitaisi enää onnistua, koska nyt tekee jo tiukkaa rappujen ylös nousun kanssakin. Olenkohan kuluttanut liikaa jalkojani nuoruudessa?
Seuraavaan juttuun, Keittiön pöytä