Kävin viime keväänä ensimmäistä kertaa Latokartanonkoskella Salon Perniössä. Tänä vuonna vettä oli huomattavasti enemmän kuin viime vuonna. Veden pauhu oli melkoinen, mutta sitähän minä en pelännyt yhtään. Koska en enää nykyisin pidä tuosta uimisestakaan, äiti voi rauhassa päästää minut hihnasta aina kuvausten ajaksi. Ei siis ollut pelkoakaan, että olisin ängennyt kuohuihin. Vaikka monin paikoin oli jo aivan lumetonta, löytyi sieltä vielä lunta ja jäätäkin. Polulla pitikin kävellä varoen, ettei liukastunut. Siltojen ylityksetkin menivät minulta kuin vanhalta tekijältä konsanaan, en pelännyt lainkaan. Äiti taisi pelätäkin enemmän puolestani kuin minä itse. Minä tyttö menin rohkeasti kävelemään aivan sillan reunaan, vaikka olisin mahtunut putoamaan kaiteen alta.
